Isänmaan valkoinen mies

Professori Juhani Leikola

Esitelmä AKS:n perinneyhdistyksen kokouksessa 19.3.2013

Suomen vuosi 1917 oli täynnä ennalta aavistamattomia tapahtumia. Maailmansota oli riehunut jo kolmatta vuotta, mutta Suomi saanut olla syrjässä taistelutapahtumilta. Maaliskuussa saatiin poliittinen pommi:Tsaari Nikolai oli luopunut vallasta ja Pietariin oli muodostettu väliaikainen hallitus, joka kumosi kaikki kenraalikuvernööri Seynin antamat sortoukaasit. Muodostettiin Oskari Tokoin senaatti. Tapahtumarikkaan syksyn aikana muodostettiin Svinhufvudin johdolla uusi senaatti, joka antoi itsenäisyysjulistuksen joulukuussa. Lakkojen, anarkian ja monien vaiheiden jälkeen syttyi sisällissota, joka päättyi valkoisten voittoon ja pitkään jatkuneeseen kansakunnan jakautumiseen.

Näiden myllerrysten aikana Eino Suolahti oli korva-, nenä- ja kurkkutauteihin erikoistunut, yksityisvastaanottoa pitävä nelikymppinen lääkäri. Hän oli tullut ylioppilaaksi maineikkaasta Hämeenlinnan lyseosta ja omaksunut jo kotonaan suomenmieliset ja isänmaalliset arvot. Einon perheellä oli vahvat siteet saksalaiseen kulttuuriin. Hänen veljensä Hugo oli germaanisen filologia tutkija, myöhemmin yliopiston kansleri. Syksyllä 1915 Eino Suolahti liittyi salaiseen Aktiiviseen Komiteaan, joka järjesti jääkäriliikkeen. Kun jotkut komitean jäsenet joutuivat pakenemaan venäläisiä virkamiehiä, Suolahdesta tuli komitean kantava voima. Hän oli perustamassa keväällä 1917,uuden vapauden aallossa, Uusi Päivä-lehteä, joka ajoi Suomen täydellisen itsenäisyyden asiaa. Vapaussodan päätyttyä toukokuussa, Mannerheimin erottua ja saksalaissuuntauksen voimistuttua, Paasikiven senaatti nimitti hänet yleisesikunnan osastopäälliköksi ”erikoisiin tehtäviin.” Harppaus alikersantista everstiluutnantiksi oli yksityislääkärille vertaansa hakeva. ”Erikoiset tehtävät” käsittivät vakoilun, vastavakoilun ja salaisen poliisin tehtäviä. Suolahti oli täten Supon edeltäjien ensimmäinen päällikkö itsenäisessä Suomessa. Hänen riuskat otteet toimessaan toivat hänelle vastapuolelta pilkkanimen ”Eino Verinen.”

Marraskuussa 1918 Saksassa oli vallankumous ja maa joutui sodan hävinneenä allekirjoittamaan rauhansopimuksen. Suomessakin saksalaissuuntaus kärsi haaksirikon. Mannerheim valittiin valtionhoitajaksi ja Suolahti joutui eroamaan sotaväen tehtävistään. Hänen poliittinen uransa tuntui loppuvan, kun kaikki saksalaisystävätkin olivat lähteneet maasta. Hän keskittyi nyt lääkärin ammattiinsa. ”Tarmokasta itsenäisyysmiestä ja vahvaluontoista miestä”, kuten Mannerheim omisti hänelle valokuvansa, ei kuitenkaan pidätelty ja hänet valittiin ensin lääkäriseura Duodecimin ja sitten Suomen Lääkäriliiton puheenjohtajaksi saavuttaen lääkärikunnan täyden luottamuksen.

Vuonna 1928 nimitettiin lääkintöhallitukselle uusi pääjohtaja. Lääkärikunta esitti virkaan luottomiestään Suolahtea, mutta presidentti Relander, ankara raittiusmies, nimitti virkaan Tannerin hallituksen ministerin, lääketieteen lisensiaatti Mauri Ryömän. Suolahden ennestäänkin oikeistolaiset mielipiteet saivat lisäpontta vakaumuksesta vasemmiston laillista yhteiskuntaa tuhoavasta päämäärästä. Oikeistosuuntauksen vahvistuttua 1930-luvun alussa ja saaden yhä väkivaltaisempia piirteitä Suolahti teki johtokunnasta käsin hallitsemassaan ”Uudessa Suomessa” oikeistokaappauksen. Kokoomus kääntyi jyrkempään suuntaan ja vasta Paasikivi palautti sen demokraattisemmille linjoille. Suolahti joutui taas kerran syrjään politiikan keskiöstä.

Uusiin tehtäviin hänet kutsuttiin Talvisodan puhjettua. Mannerheim nimitti 60-vuotiaan ystävänsä puolustusvoimain ylilääkäriksi 22.12.1939. Siinä tehtävässä lääkintäkenraalimajuri, professori Eino Suolahti toimikin myöhäissyksyyn 1944. Hänen lääkärijärjestöissä hankkimansa kokemus ja kollegojen luottamus osoittautuivat sotien aikana terveydenhuollollemme onneksi. Sodan jälkeen Suomeen levisi neuvostoystävällinen ja kommunisteja ymmärtävä ilmapiiri. Sitä ei Eino Suolahti koskaan hyväksynyt. Hänestä oli jo  ennen sotia tullut vakuutusyhtiö Kalevan ylilääkäri ja Instrumentariumin toimitusjohtaja ja näihin tehtäviin hän keskittyi. Hän kuoli Helsingissä 71-vuotiaana vuonna 1951, vain kolme kuukautta ihailemansa ja kunnioittamansa Marsalkka Mannerheimin jälkeen