104 elämäntarinaa

MATTI AARNIO (1901-1984) valajäsen 694. Yleisesikuntaeversti

Puolustusvoimissamme pyrittiin vapaussodan ja talvisodan välisenä aikana kehittämään suomalaista sotilasoppia. Epäsuhdetta sekä lukumääräisesti, että aseteknisesti ylivoimaiseen viholliseen koetettiin tasoittaa etevämmällä taktiikalla, joka soveltuisi suomalaiseen maastoon ja ilmastoon ja rakentuisi suomalaiselle luonteelle. Vaikka suunnitelmat sodan varalta olivat perusajatukseltaan defensiivisiä, niissä laskettiin aina tarvittavan aktiivista hyökkäyshenkeä. Vihollinen voitaisiin tuhota vain saarrostavalla hyökkäyksellä. Tällaista taktiikkaa ajateltiin käytettäväksi nimenomaan pitkällä itärajalla, missä olisi tilaa operaatioille. Karjalan kannas, jota pidettiin vaarallisimpana uhkan suuntana, vaatisi kiinteämpää puolustusta.

Heti talvisodan alkuaikoina tällä taktiikalla saavutettiinkin hyviä tuloksia. Suomussalmen ja Raatteen tuhoamistaistelut sekä Laatokan Karjalan mottitaistelut ovat erinomaisia esimerkkejä korpisoturien tehokkuudesta. Laatokan Karjalassa ruvettiinkin saarrostuksesta käyttämään "motin" nimeä, ja motittaminen on saavuttanut aseman jo ohjesääntökielessäkin. Majuri Matti Aarnio sai täällä Motti-Matin nimen, joka säilyi koko hänen elämänsä ajan. Hän sai 20.1.1940 komentoonsa Jääkäripataljoona 4:n, varusmiehistä kootun suojajoukon. Sen maine motitaistelussa perustui sekä joukon että sen johtajan kuntoon. Ehkäpä nimellä Motti-Matti oli kielellistäkin sointia; sen keksijä on jäänyt unhoon. Jääkäripataljoona 4 tunnettiin peitenimellä Taisteluosasto Hiipijä; se toimi usein vahvennettuna moninkertaiseksi.

Matti Aarnion ura sotilaana alkoi kotipaikan Kouvolan suojeluskunnassa vuonna 1917. Vapaussotaan hän otti osaa Savon rintamalla, ja kokemusta kertyi lisää Viron, Latvian ja Aunuksen retkillä. Varusmiespalveluksen ja resrviupseerikoulutuksen jälkeen Aarnio meni vakinaiseen palvelukseen Viipurin Rykmenttiin. Mennessään kadettikouluun vuonna 1926 hänellä oli jo reserviluutnantin arvo ja runsaasti kokemusta. Hän yleni kadettikersantiksi. Hankittuaan lisää kokemusta hän suoritti Sotakorkeakoulun vuosina 1931-1933. Tämän jälkeen palvelus jatkui Yleisesikunnassa, missä hän erikoistui tiedusteluun ei vain kotimaassas vaan myös ulkomaisilla opintomatkoilla. Hän oli kadettina liittynyt Akateemiseen Karjala-Seuraan ja toimi opettajana tiedustelu-upseerikurssilla, joilla osanottajat olivat seuran jäseniä. Välirauhan aikana Aarnio toimi pataljoonan komentajana 9. Prikaatissa Kontiolahdellasekä välillä prikaatinkomentajanakin. Jatkosotaan hän lähti Jalkaväkirymentti 9:n pataljoonan komentajana, mutta johti rykmenttiäkin Laatokan Karjalan ja Itä_karjalan taisteluissa. Karhumäen valtauksen aikaan hän sai vakinaisesti johtaakseen Rauman-Uudenkaupungin seuduilta kotoisin olevan Jalkaväkirykmentti 56:n, jonka komentajana hän oli sen kotiuttamiseen saakka. Ryknentin viimeiset torjuntataistelut olivat Loimolan ja Ilomantsin suunnilla. Lapin sodassa Aarnio komensi Jääkäripataljoona 2:ta Jäämeren tien suunnassa.

Lapin sodan päätyttyä eversti Aarnio määrättiin Jyväskylän sotilaspiirin komentajaksi. Täällä kommunistien käsiin joutunut Valpo pidätti hänet ja lähti kuljettamaan Helsinkiin. Pidätyksen syy ei ole selvinnyt. Matkalla hän kuitenkin karkasi pidättäjiltään ja poistui aluksi Ruotsiin ja myöhemmin Venezuelaan, mistä palasi kotimaahan vuonna 1951. Poistumisensa syyksi hän kertoi, että kun hän vanhanan tiedustelu-upseerina tiesi millaisia keinoja silloinen vihollinen käytti kuulusteluissa, hän ei ollut varma, olisiko hän sitä kestänyt. Jotta ei tulisi ilmiantaneeksi ketään, hän piti parhaiana poistua.

Toimittuaan aluksi Ruotsissa kartoitustöissä Aarnio siirtyi Venezuelaan. Täällä hän oli valtion palveluksessa geodeettina ja kadettikoulun taktiikan opettajana. Kotimaahan palattuaan Aarnio aluksi toimi Kokoomuspuolueen järjestötehtävissä sekä myöhemmin vakuutusalalla ylitarkastajana, kunnes jäi eläkkeelle.

Jatkosodan aikana Aarnio osallistui AKS:n toimintaan Karhumäen suunnalla. Ennen sotia hän oli Kadettikunnassa mm. pääsihteerinä ja järjestölehden "Kylkiraudan" päätoimittajana useita vuosia. Kadettikunnan hallitukseen hän kuului kymmenkunta vuotta. Veteraanie4n järjestöissä hän oli mukana kuolemaansa asti.

Aarnion julkaisuista mainittakoon laaja tutkimus itärajan taisteluista: "Talvisodan ihme" vuodelta 1966. Historian ystäväin teoksessa "Itä-Karjalan historiaa" on hänen artikkelinsa "Itä-Karjala suursodan kynsissä". Hän on myös kirjoittanut lukuisia artikkeleita eri lehtiin heimosodista ja invalidien huollosta.

HANNES ANTTILA (1893-1968) valajäsen 1399. Rehtori, rovasti, everstiluutnantti

AKS ei ollut vielä syntynyt, kun Hannes Anttila päätti yliopistolliset opintonsa, mutta häntä innoitti jo kouluaikan heimoaate ja nuorena ylioppilaana hän liittyi jääkärien riveihin. AKS:n jäseneksi hän liittyi vasta 1930-luvun alkupuolella erottuaan puolustusvoimain palveluksesta ja siirryttyään koulualalle. Hän vannoi lippuvalan Snellmanin päivänä 1934, samana vuonna, jolloin ammattisotilailta kiellettiin oikeus kuulua AKS:ään.

Sivu täydentyy...

GUNNAR LAATIO (1915-2010) valajäsen 2349. Yli-insinööri, kansanedustaja, veteraanijohtaja

Gunnar Laatio kuului sukupolveen, jolle maan puolustaminen oli omaa opinuraa tärkeämpi tehtävä. Niinpä hän. ylioppilaaksi tultuaan eteni ensin 1937 Porin rykmentin vänrikiksi, opiskeli sitten Helsingissä aluksi geologiaa, sitten TKK:n vuoriteollisuuslinjalla, upseerisuojeluskunnan ja AKS:n vaatiessa oman osansa teekkarin viikko-ohjelmasta. Muolaan linnoitustyömaalta lähtiessä oli edessään YH ja talvisota.

Talvi- ja jatkosodassa vänrikki Laatiosta tuli maineikkaan "Puujalka-Laakson", 26 kertaa haavoittuneen jääkärikapteenin ja Mannerheim-ritarin Viljo Laakson oikea käsi. JR 13 soti Summan lohkolla, JR 25 eteni 1941 Vieljärven-Säämäjärven-Mäntyselän kautta Kriville ja Poventsaan ja kävi hurjan loppuottelun kesällä 1944 Ihantalassa. Gunnar yleni jo 1942 kapteeniksi, toimi lähettiupseerina, adjutanttina, kompanianpäällikkönä ja vt. pataljoonankomentajana, selviytyi lähes naarmuitta, mutta joutui rauhan tultua potemaan kauan ankaran punataudin seurauksia. Kuntourheilusta tuli hänen pysyvä harrastuksensa ja maanpuolustusriennoista vapaa-aikojen pääsisältö.Samoin kuin monet sisukkaat ikätoverinsa, Gunnar Laatio oli sodan jatkuessa vienyt eteenpäin myös vuori-insinöörin pätevyyttään, ja 1945 hän aloitti Outokummun kaivosinsinöörin uransa. Hänen elämäntyönsä komeimmaksi näyttämöksi tuli Vihannin kaivos, jonka tutkimukset hän Eero Mäkisen käskystä aloitti maaliskuussa 1951. Hänen johdollaan köyhään suopitäjään syntyi merkillinen, yli tuhannen rakentajan ja 600 kaivosmiehen Klondyke. Epäilijät joutuivat häpeään, suon uumenista louhittiin vuosikymmenien kuluessa yli 30 miljoonaa tonnia malmia: sinkkiä, kuparia, lyijyä, vähän hopeaa ja kultaakin. Työväki pestattiin etupäässä Etelä-Pohjanmaalta; vain yksi poliisi valvoi villiä joukkoa; kaivoskylään syntyi 8 opettajan kansakoulu, urheiluseura, jne. Laation otteissa oli paljon samaa demokraattista patruunahenkeä kuin Valkeakosken Juuso Waldenin johtamistavassa.

Jo koulupoikana Gunnarilla oli ollut taipumus joutua toverikunnan ja Karjala-seuran luottamustehtäviin. 1970-75 hän toimi kansanedustajana. Julkinen kokoomuslaisuus ei valtionyhtiössä ollut Kekkosen kaudella mikään meriitti, ja Laation ja Outokummun vuorineuvos Petri Brykin välit kiristyivät katkeamispisteeseen. Laatiolle oli tunnusomaista värin rohkea tunnustaminen: hän puhui vapaussodasta eikä "vuoden 18 tapahtumista". Niin kunnallisissa luottamuselimissä kuin eduskunnassa häntä tympäisi loputon jaarittelu pikkuasioista ja päättäjien itsevarma asiantuntemattomuus. Suorapuheisuudellaan hän hankki sekä ystäviä, että vihamiehiä. Hänen 1970 pohjustamansa välikysymys veteraanien eläkkeistä ja hänen aloitteensa kaupallisten sihteerien saamisesta Suomen ulkomaisiin lähetystöihin torjuttiin, mutta asiat toteutuivat pian hallituksen ehdottamina.

Monet kunnalliset, kirkolliset ja ammatilliset järjestöt ovat käyttäneet hyväkseen Gunnar Laation kykyä saada asiat sujumaan. Hänen eläkeläisaikansa suurin junailu oli Suomen Sotaveteraaniliiton puheenjohtajuus 1978-1986. Ehkä tehokkaimmillaan hän oli operoidessaan omin päin: milloin taivuttaessaan Moskovassa kenraalieverstin suopeaksi Sotaveteraaniliiton idänsuhteille, milloin kertoessaan Australian veteraanijohtajille talvi- ja Lapin sodasta, niin että he päättivät myöntää sikäläisille suomalaisveteraaneille heiltä aiemmin evätyt oikeudet, milloin ehdottaessan pääministeri Sorsalle Lapin sodan päättymispäivää 27.4. valtakunnallisen veteraanipäivän viettoajaksi.

Saamistaan kunnianosoituksista Gunnar Laatio arvosti erityisesti Vihannin Vpk:n hänelle myöntämää "kunnon miehen" arvonimeä.
MK

104 elämäntarinaa

Sivua päivitetään.....